Enontekiö-Kauniainen

Enontekiö- Kauniainen
Tosi kummallinen juttu sattui minulle tänään!
Olin lenkillä, oli tyyni, pilvinen päivä. Vaeltelin pokuja pitkin,radan varressa. Siellä, missä aikanaan,siis 50 vuotta sitten oli Olssonin puutarha. Se oli perustettu sinne jo 1800-luvulla.
Vastaani kapeaa polkua pitkin tuli pariskunta.Kun siinä väistelimme, aloin puhua säästä.
yht´äkkiä se rouva alkoi puhua, kuinka ihanaa täällä on ollut. tietysti kysyin. mistä he olivat tulleet.
Hän on ollut Raamattuopistossa 4 kuukautta kurssilla. Hänen miehensä oli tullut hänät hakemaan kotiin. He ovat kotoisin Enontekiön Hetasta.
Siinä se juttu oli!
Kun sen kuulin, aloin heti käyttämään mie muotoa ja kysymään arvaisivatkohan he, mistä mie olen kotoisin. Kun sitten kerroin, että olen syntynyt Rovaniemellä ja tunnen Lapin perinpohjin, alkoikin juttu luistaa.
Rouva kertoi olevansa Enontekiön seurakunnan suntio ja oli onnellinen, että oli saanut työpaikan.
Kerroin, että saatan tulla keväällä Lappiin ja kuinka olin viime keväänäkin poiminut korvasieniä Äkäslompolosta.

Sain heiltä kutsun tulla käymään Enontekiöllä, eihän siitä enää pitkää matkaa ole!!!

Mitä jatkossa tapahtuikaan

Ei se niin mennyt se Lotan, Matin ja minun matka viime viikolla. Tulimme melkein peräkkäin Forumin parkkiin ja Saara näytti, miten istuin kiinnitetään takapenkkiin ja miten Lotta istuimeen.
Tärkeää oli nähdä myös, miten kärryt kasataan.
Huiskutimme Saaralle Annankadulla ja aloimme kulkea kohti Vanhaa kirkkoa ja puistoa.  Otimme kuvia ja jatkoimme matkaa, Lotta oli jo nukahtanut. Jalkakäytävät ovat  aika rosoisia ja kuoppaisia, sanalla sanoen paikattuja moneen kertaan.
Kärryjen työntäminen onkin oikeaa kuntoilua. Matti haluaa Ratakadulle, jopa katsomaan Venäjän Suurlähetystöä,mutta totean, että sinne on liian pitkä matka, mennään sinne toisen kerran.
Käännymme Isolle Roballe ja paluumatkan kuljemme vielä kurjemmalla Fredrikinkadulla.
Lopulta seikkailu jatkuu etsimällä Forumin parkkia, kun jouduimme C-parkkiin. En tiennytkään sellaisesta parkista.
Auto löytyi lopulta, maksoimme ja pakkasimme virkeän, hymyilevän Lotan istuimeen ja maito maistui hänelle!
Mutta sitten tuli ongelma sen kärryn kokoamisessa. Piti soittaa Saaralle ja niin kaikki oli hyvin.
Pieni ongelma tuli, kun emme päässeetkään kortilla ulos parkista, kärrypuuha oli vienyt aikaa ja lisämaksu oli 3,4 e!
Näin  nousimme katutasolle, olikin viiden ruuhka.Sitten hiljalleen ajelimme Lotan kotiin Jupperiin
Äitinsä ja isänsä ehtivät vielä soitella, mihin ihmeeseen olimme joutuneet.
Eivät sentään epäilleet, että olisimme ryöstäneet Lotan!
Kaupunkiseikkailu, eikö vaan?

Seikkailu Vanhan kirkon puistossa

Tänään minulla on kaksi tehtävää!
Haen pojanpoikani Matin Lauttasaaresta ja vien samalla perheen pakkaseen mustikoita ja Ylläksen rinteiltä poimittuja korvasieniä. Sienet ryöpättiin Kemijoen rannassa Saarenkylässä, väljässä vedessä kahteen kertaan.
Saara ja Lotta tulevat omalla autolla keskustaan. Siellä tapaamme ja päätämme, missä syödään lounasta. Uudenmaankadun päässä on etninen ravintola, jossa tapasin Saaran ja Tompan ensi kerran heidän muutettuaan takaisin Suomeen Valenciasta. Silloin minulle välähti, että Saara saattaa odottaa lasta. Sehän olisi hyvä paikka tänään.
Matti ottaa kameran mukaan, minä samoin. On niin kaunis päivä, että voimme ottaa huovan,asettua puiston nurmikolle! Sitten vähän evästä, Lotalle pullo mukaan
Suunnitelma on mielestäni aivan ihana, mutta mitä sitten oikeasti tapahtuu, voin sen kirjoittaa seur. blogissa
Simu kuittaa, ja

Maailman onnellisin

Viulu (Uuno Kailas)
Koko pitkän päivän istui/ hän nurkassa yksinään/ Oli hänellä ruohonkorsi / ja  varpu  käsissään/
Ja se kuiva ruohonkorsi/ oli hänelle viulun jousi/ koko päivän se ylitse viulun/ sen varvun sous,sous...
Tällaisen hetken koin pari päivää sitten!
Olin ystäväni Arjan talon nurkalla,poimuri kädessä,kävelin kuivaa, mutkaista polkua ylös mäelle. Olin kulkenut tuskin sataa metriä, kun näin mättäät, mustanaan mustikoita kaikki. Ensin piti istua,katsella, kuulostella.
Selkälokki lentää ylitse kirkuen, perässä kaksi varista raakkuen. Ilmeisesti variksien pesässä on toiset poikaset. Muita lintujen ääniä ei kuulu, niitä kaipaan.
Ensin istun mättäälle, katselen!
Suorat hongat ulottuvat ylös korkeuksiin, aurinko paistaa runkojen välistä muodostaen kirkkaita, pitkiä valoraitoja.
Sydämeni on niin täynnä. Muistot ja mielikuvitus sekaantuvat keskenään. Onnen tunne läikkyy ylitse, menee minne milloinkin.
Joku paarma alkaa pörrätä ympärillä, huiskautan niitä kauemmaksi koivun oksalla.
Tiedän, missä olen,elän!
Kaksi päivää ahkeroin ja poimin. Paljon. Mietin, että ainakin Tompan perheelle vien, samoin Niinan ja omaan pakkaseen. Saan syödä niitä joka päivä, aamulla, kaurapuuron päällä.
Kiitos siitä, että sain kokea koko kesän kahdessa päivässä.
Ajalla on oma kulkunsa, aina sama. Minusta tuntui hetken, että aika pysähtyi. Niinhän se menee!

Alppinaakka

Pääsiäisen viettoon Ähtärissä liittyy harvinaisen linnun havainto.
6.4.12 aamupäivällä lennähti Hankaniemen pellon poikki lintu, joka oli mustan kiiltävä,noin 35cm pitkä ja nokka oli keltaisen oranssinen.
Lintu on havaittu ensimmäisen kerran vuosi sitten, eli se ilmeisesti pesii täällä.
Lintu lennähti tänäänkin metsä reunassa.
Wikipedia kertoo seuraavassa, että alppinaakkaa ei esiinny Suomassa.

Alppinaakka

Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Varikset Corvidae
Suku: Alppivarikset Pyrrhocorax
Laji: graculus
Kaksiosainen nimi
Pyrrhocorax graculus
(Linnaeus, 1766)
Alalajit
Pyrrhocorax graculus graculus
Pyrrhocorax graculus digitatus
Pyrrhocorax graculus forsythi

Alppinaakka (Pyrrhocorax graculus) on musta Euraasian alueella pesivä varislintulaji. Laji muistuttaa suuresti alppivarista (Pyrrhocorax pyrrhocorax). Alppinaakat ovat taitavia lentäjiä. Ne osaavat käyttää hyväkseen elinympäristölleen tyypillisiä nousevia ilmavirtauksia.

Alppinaakka on väritykseltään musta. Sillä on punaiset jalat ja keltainen, lyhyehkö, suora nokka. Se on noin 36–39 cm:n mittainen ja sen siipien kärkiväli on noin 65–74 cm. Se painaa keskimäärin noin 210 g. Sukupuolet ovat samannäköisiä.
Aikuiset alppinaakat sulkivat täydellisesti pesinnän jälkeen loppukesällä.[2]
[muokkaa]Levinneisyys

Alppinaakat pesivät Euroopassa ja Aasiassa pääasiassa vuoristoseuduilla. Nimialalaji graculus pesii Etelä-Euroopassa ja mahdollisesti Marokossa, Kaukasuksella ja Pohjois-Iranissa. Alalaji digitatus (Hemprich & Ehrenberg, 1833) pesii Etelä-Turkissa ja Levantista Lounais-Iraniin. Alalaji forsythi (Stolickza, 1874) pesii Keski-Aasiassa Afganistanista Himalajalle ja Keski-Kiinaan.[2] Euroopassa elää 260 000–620 000 yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.[1] Lajia ei ole tavattu Suomessa.

Leenan sairaalamatka.

Nyt on kysymys lastenkirjasta, jonka on kirjoittanut Anna Tauriala ja se kertoo Leenasta ja hänen sairaalamatkastaan.Kirja on painettu v.1971, eli siitä on kulunut 41 vuotta.

Leena oli ollut monia kertoja korvalääkäri Karisen (Lauerma) vastaanotolla korvatulehdusten vuoksi.

Lopuksi päätettiin, että hänen risansa olivat syynä korvatulehduksiin ja ne pitää leikata.

Niin päätetään ottaa Leena sairaalaan leikkausta varten.

Äiti Anna on tämän kirjan kirjoittaja ja hän oli saanut sairaalan ylilääkäriltä luvan seurata Leenan matkaa sairaalassa. Anna piirsi paljon kuvia, eikä valokuvannut mitään.

Leenan risat leikattiin ja hän toipui hyvin.

Näin tällä lastekirjalla oli todellinen tausta.

Kirja julkaistiin 10 eri maassa ja se oli opastanut monia lapsia siin, mitä tapahtuu, kun joutuu sairaalaan, eikä tarvitse pelätä.

Tämän kirjan löysin omasta kirjahyllystäni eilen ja tiedän, että se on ollut monissa lapsiperheissä moneen kertaan luettu kirja.

En ollut kuullut mitään Anna Taurialasta vuosikymmeniin, kunnes löysin lehdestä kuolinuutisen vuonna 2006.Hänen monipuolinen kirjailija-kuvittaja uransa oli jatkunut pitkään Ruotsissa, jossa hän oli tullut tunnetuksi.

Matkalla mallieläkeläiseksi

Matkalla mallieläkeläiseksi
Olen nyt taas paljon viisaampi! Se johtuu tästä Hesarin kirjoituksesta. Olenkin vielä matkalla mallieläkeläiseksi, vaikka olen jo vanhus,83-vuotias.
Minusta tuli eläkeläinen 65 vuotta täytettyäni, eli rupesin saamaan eläkettä.
Jatkoin kuitenkin yksityislääkärinä työtä. Pidin vastaanottoa, leikkaisin potilaita yksityissairaalassa. Tein kaikkea, mitä lääkärin työhön kuuluu.
Sen vaiheen lopetin asteittain ja viimeksi olin vastaanotolla 73 vuotiaana, eli10 vuotta sitten.
Ei lääkärin työni siihen ole loppunut. Monet entiset potilaat soittavat minulle, kysyvät neuvoja uusista vaivoistaan, kuuntelen heitä, neuvon kenen puoleen voi kääntyä.
Seuraan tiiviisti lääketiedettä, siihen saan hyvän mahdollisuuden, kun olen Lääkäriliiton ainaisjäsen ja saan kaikki lääketieteellisen lehdet. Laajempaa tietoa itseäni kiinnostavista aiheista haen lääkäreille suunnatusta "Lääkäriportaali"-tiedostosta.
Lääkärin työssäni on mottoni aina ollut " Potilaalta ei koskaan saa viedä toivoa pois. Pieni pisarakin toivoa auttaa monessa"
Kun nyt tämä vanhenemista tutkiva sosiaaligerontologian professori Antti Karisto antaa neuvoja kirjoittajalle. Ne sopivat minullekin, kun olen vieläkin matkalla.
Edellisestä lukija varmaan huomaa, että tällä matkallani olen yhteiskunnassa ollut hyödyksi.
Tätä hyödyksi olemista ei olekaan nyt keksitty, se on kunkin mallieläkeläisen omaa matkan tekoa,
Olin v2000 Hgin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnana promootiossa. Siellä promovoitiin kaksi lastani ja miniäni monien muiden muassa.
Säveltäjä Einojuhani Rautavaaran tekstiä siteeraan:
Matka on niin pitkä. Se käy yli tasangon,tulee kukkulalle. Kun katsot taaksesi, et edes sieltä näe joukon loppupäästä.
Matka on niin pitkä, ettei sen päämäärää voi enää muistaa vanhus vierelläsi, aavistaa lapsi takanasi.
Kuitenkin, kun sitten kerran väsyt , kun on aika, jolloin ruumiisi ei enää usko illuusiolle alttiiksi hengen päämäärään ja pettää.
- kun silloin vaivut alas tiehen, kivun vihloessa, näön sammuessa, kouran tarttuessa puunjuureen ja kiveen, jaksmatta nostaa
- jalat kiiruhtavat ohitse, silmät vilkaisevat tuntematta. Tapahtuma on vain osa tietä, jokapäiväinen ja luonnollinen.
Jos siis tunnet kädet ympärillä, virvoittavan veden kasvoilla, varman, rauhallisen äänen.
Luottamus ja usko matkaan, tiehen palaa takaisin, ruumiisi läsnäolo paranee, jaksat uudelleen.
- ja ymmärrät jo päämäärän, suunnan, tarkoituksen:
Että kenties kulkeminen, matka on tarkoitettu käden ojennukseen, auttamiseen, tukeen, parantamiseen.
Siinä onkin elämän matkan kaava!
Riittääkö psyyken notkeuden ylläpitämiseksi, kun kävin Hgin yliopistossa vanhan Ruotsin kielen kurssilla.?
Yhdistystoiminta ei ole koskaan ollut minun juttuni. Nyt käyn kolmen yhdistyksen tilaisuuksissa, mutta en aina.
Kumpi olisi parempi? Minulla nimikkovanhus vai minä jonkun nuoren?
Nuorekkuus on luonteen piirre, joku voi olla vanhus jo viisikymppisenä.
Koska olen nuorekkaasta päästä oleva vanhus, teen ruokani itse, ajan autoani, hoidan taloutesi.
Ravintolaa en halua perustaa, mutta haluan luoda läheisteni tai ystävieni kanssa ruokapiirin tainnut käsityöpiirin.
Näistä piireistä pitää neuvotella kiireisten läheisten kanssa. Voisi vaikka kerran keväällä ja kerran syksyllä tavata.
Luen tästäkin lehdestä kaupallisesta vanhuudesta, neuvotaan, että pitää itse kuluttaa, siihen kuluttamiseen pitää oikein keskittyä!
Nuorekkuuttako se onkin, että kirjoitan tätä sylissäni olevalla iPadillä. Skypen näköpuhelin avautuu televisiostani. Otan kuvia järjestelmäkameralla, tällä laitteella ja puhelimella. Olen toki Facebookissa ja tämä teksti menee " mummin elämää" blogiin.
Kirjoitan tekstiä sukututkimukseen. Aamuisin olen aina kirjoitustuulella.
Luostariin menoa en ole ajatellut, mutta luontoa on se, että pelasin golfia laGomeralla kolme viikkoa sitten.
Karisto ehdottaa puutarhapalstaa. Sellainen on minun parvekkeeni. Suunnittelen jo ensi kesää. Panin itämään pelargonian siemeniä! Optimistisena ihmisenä uskon, että niistä saan taimia. Jos en saan,ostan taimet kaupasta. Sillä tavalla kuluta ja hyödyntänyt yhteiskuntaa.